Sain tällä viikolla kuulla, että krooninen kipu tulee oleen lopun elämää ainakin jonkin asteinen riesa. Paniikkihengiteltyäni pari päivää alan taas olla jokseenkin kasassa. Ja menin kiukkukiipeilemään, koska sitä ei onneksi kielletty lääkärin toimesta. Tarkat sanat tais olla "et sä tota selkää kiipeilemällä saa enempää rikki kuin se on nyt". Että on tässä joku hopeareunus jonka kykenen hahmottamaan jo nyt 🙃
in reply to Hissu Hyvärinen

Siis mun sanitya auttaa tällä hetkellä tosi paljon kaikki se, mitä _voin_ tehdä, joten siihen on hyvä keskittyä! Kiipeilyssä on lisäks se tosi kätevä puoli, että siinä tulee treenatuks just niitä tukilihaksia, jotka auttaa selän tilannetta.
in reply to Hissu Hyvärinen

Oon niin onnekas, että kiipeilyllä on muhun kolmenlainen positiivinen vaikutus; mun aivo lepää kun se keskittyy vain yhteen asiaan täysii, saan liikuntaendorfiineja, ja sit siinä on palapelin ratkaisemisen mielihyvä bonuksena. Se on mulle aika tehokas tapa lääkitä pahaa mieltä 😀
in reply to Hissu Hyvärinen

Hmm, keksin ehkä just neljännen.

Se taktiilinen kokemus, kun tunkee kädet mankkaämpäriin, ravistelee liiat pois, tarttuu karheasta aloitusotteesta ja laskee painon käsien varaan... Siinä on jotain yhtä tuttua ja lohdullista kuin ystävän halauksessa.

Enpä ollut tätäkään ennen tietoisesti miettinyt!